Back to basics

Lupasin joskus vuonna nakki tehä tuleville au paireill sellaisen ABC-jutun tulevasta ja kuinka asioihin suhtautua ja mihin kaikkeen on hyvä varautua. Nämä ovat minun näkemyksiä ja omien kokemusten kautta opittuja asioita tämän kuluneen kolmen kuukauden aikana, jotka täällä olen viettänyt. Nämä asiat eivät pakosti kosketa kaikkia tai jotkut kokevat nämä asiat täysin eri tavalla. Ja ehei en kirjota tätä ABC-muotoon. Tylsää tekstiä luvassa. Ja siis niitä joita ei au pair-vuoteen liittyvät vinkit kiinnosta niin voi lopettaa tähän.

Jos lähdetään IHAN perusasioista liikkeelle ni palaan ajassa niinkin kauas kuin hakemuksen täyttämiseen. Itse olen siis CC:n kautta liikenteessä niin muista järjestöistä ei ole kokemusta ja nykysinkin vissiinkin hakemus täytetään netissä. Mutta hakemus se silti on.
1) PERSOONALLISUUS, ensimmäisen vaikutuksen perheeseen teet hakemuksella kun he sen lukevat. He muodostavat tietynlaisen kuvan päässään ja puheluiden ajan he yrittävät pohtia onko kuva oikea vai vääränlainen. Projektissa asut kuitenkin vuoden vieraan perheen luona, joten persoonallisuuksien tietty samankaltaisuus on vain hyvästä.
2) totuus itsestäsi, hakemus määrittelee minkälaiseen perheeseen menet ja monta, minkä ikäisiä lapsia haluat hoitaa. Tärkeempää kuitenkin on mielestäni että hakemuksesti määrittelee minkälaisen au pairin hostperhe on saamassa. Au pair hoitaa toisten ihmisten lapsia, sä olet työssä jatkuvasti vastuussa toisista ihmisistä, niin mielestäni lasten vanhemmat ansaitsevat heti kättelyssä totuuden mukaisen kuvan itsestäsi. Ja vaikka kuinka tyhmiltä ja turhilta kysymykset tuntuisivat niin vastauksilla on paljon merkitystä hostvanhemmille.

Hakemus ei ole vasemmalla kädellä hutaisten tehty. Sillä hakemuksella tosissaan määritellään sinun matcheja! Se tosissaan vaikuttaa tulevaan vuoteesi melkolailla. Oma LCC:ni sanoi että 50 % au paireista rematchataan elikkä joka toinen. Mielestäni luku on suhteellisen suuri.

Hakemuksen ja tunnusten ja matchailyjen (, joka ei vaadi mitään muuta kuin piiiiiiiiitkiä hermoja) jälkeen koittaa kauan odotettu puhelu perheen kanssa. Itse jännitin puhelu nro 1 ihan tajuttomasti ja kun puhelin soi ja piti englantia alkaa sönköttää niin jessus kuinka vaikeeta se voikaan olla! Good for you jos se sujuu aivan luonnostaa (mitä on mielestäni turha odottaa, koska tilanne on jo itsessään niiiin jännittävä ettei ole vielä luonnollista siihen päälle puhua jollain vieraalla kielellä). Jos vain on mahdollista niin puheluita enempi kuin yksi. Ensimmäisessä kartottaisin kokonaiskuvaa perheestä, alueesta, työtehtävistä jne. Muissa puheluissa voi sitten tarkentaa pikkukysymyksillä ja täydentää rakoja kokonaiskuvassa. Puhelua ennen kannattaa tosissaan miettiä kysymyksiä paperille VAIKKA niitä ei tarvitsisi, mutta jos tulee black out (hyvin mahdollista) niin on jotain punaista lankaa paperilla auttamassa ajatusten kulkua. Ja mikäli hostperheen"edustajata" ei asia ymmärrä niin ihan rohkeasti vain voi pyytää että "anteeksi englanti ei ole äidinkieleni voitko puhua hieman hitaampaa?" :)

Koko matchaus-vaihe on hyvin hermoja raastavaa ja harmaita hiuksia teettävää puuhaa. Mikään ei tule aikataulussaan ja tuntuu ettei mitään tapahdu eikä matcheja tule tai perhe ei soita tai jotain vastaavaa. Lyhyesti sanottuna tuntuu ettei mitään tapahdu. Itse koin päiviä, jolloin vain hakkasin päätä seinään ja melkein teki mieli itkeä. Turhautuineisuuteen on totuttava eikä matchausta pidä tehdä aikataulutettuna "tuolloin lähden ja piste" koska oikean perheen löytymiseen voi tuhlautua paljonkin aikaa. Maltti on valttia.

Lähtöön valmistautuminen on jälleen täynnä paperihommaa ja tuntuu että aikaa on liikaa lähtöön, mutta pian on lähtöä edeltävä päivä eikä mitään ole pakattuna. Itse tein muutaman pakkauslistan ennen lähtöä, josta pystyin sitten raksimaan jo laukkuun laitettuja tavaroita. Tavaraa otin parille ekalle viikolla sillä kun amerikassa ollaan niin täältä kyllä saa vaikka mitä. Shampoita ja muita en raahannu vaan ostin nekin täältä. Panorajoituksia lentoyhtiöille en todellakaan tiiä, joten eipä niistä sen enempää. Itselläni siis oli ruumaan menevä iiiso matkalaukku, training school-laukku ja käsilaukku. Training school laukkuun laitoin kaikki schoolilla tarvitsemani tavarat. CC:n training schoolilla on kyllä helppo käydä hakemassa tavaroita lisää varastossa olevasta laukusta (ainakin meillä oli) jos vain tarvitsee, joten siitäkään ei kannata suurempia stressata.

Itse training schoolia kammoksuin ja se ahdisti suuresti enkä todellakaan olisi halunnut joutua sinne. Mutta siitä kehkeytyi elämäni paras viikko. Se johtu siitä että sain ehkäpä maailman parhaat suomalaiset sinne seurakseni. Edelleen on välillä tunne että jos vain pääsisin takaisin siihen maanantaihin.
Olot CC:n schoolissa ei pakosti ole maailman parhaimmat eikä ruoka gourmee tasoa, mutta sillä pärjää! Itseä ainakin otti suuresti päähän ne rimpsuhelmat siellä jotka oli naama vääränä "hyi toi vessa, hyi toi suihku" Okei ne on hyi mutta on sitä pahemmissakin oltu JA se on vain sen 4 pv. Sen kestää ilman jatkuvaa valitustakin! It's not so big deal.

Perjantaiaamuna on aika pakata kimpsut ja kampsut ja hyvästellä uudet ystävät ja astua bussiin kohti tuntematonta = matka perheiden luo alkaa. Ensimmäistä viikonloppua perheessä en voi edes sanoin kuvailla. Kaikkialla jauhetaan "koti-ikävä sitä tätä ja tota". Kukaan ei kerro siitä tunteesta kun asut vieraiden ihmisten kanssa, hoidat vieraiden lapsia ja kaikki on vierasta ja uutta. Siinä helposti viilipyttykin sekoo. Varsinkin schoolin jälkeen kun olet jatkuvasti ihmisten ympäröimänä ja joku auttaa sua. Perheessä olet y-k-s-i-n. Ellei perheen vanha au pair satu olemaan vielä sinua auttamassa. Kaiken sen päälle (mahdollisesti) joudut käyttämään vierasta kieltä, jonka puhuminen alussa on muuten tajuttoman väsyttävää puuhaa! Että älkää ihmetelkö jos olette siinä seittemän aikaa jo valmiita menemään nukkumaan.

Arjen rullatessa eteenpäin elämä tosissaan helpottuu ja tuntuu mahtavalta ja ihanalta. Kunnes tulee maaginen 3 kk rajapyykki, jolloin omat koti-ikävä ajat alkoivat. Se kolme ensimmäistä kuukautta kaikki on uutta, hienoa ja mahtavaa. Sitten pudotaan korkealta ja kovaa ja tajutaan että tätäkö tämä on koko vuoden! Mutta siitä koti-ikävästä selviää ja se _kuuluu_ prosessiin. Kun (luultavasti, itse en ole sinne asti vielä päässyt) nämä tunne-elämät tasoittuvat niin tasoittuu elämä täälläkin.

LCC on täällä paikan päällä perheitä ja au paireija auttamassa ja todella omasta kokemuksesta voin sanoa; rehellinen puhuminen hostvanhempien kanssa auttaa ongelmien tullessa eteen. Valitettavan usea au pair rematchataan tai lähetetään kotiin. Täällä kuitenkin au pair on ravintoketjun alimmaisena eli eletään koko ajan pieni tuli perseen alla. Kyseessä on kuitenkin katto pään päällä taistelu. Valitettavan usein au pairit lähtevät asenteella "kaikki on siellä niin täydellistä, perheeni on niin täydellinen, me rakastetaan toisiimme jo nyt eikä mikään voi mennä pieleen!". Ehei. Oikealla asenteella ja silmäkulma pilkehtien on vuoteen helpompi lähteä (;

Vuosi on toisaalta niin lyhyt aika. Aika vain hujahtaa ohitse eikä sitä huomaa. Itse olen nyt kolme kuukautta täällä ollut (yhdeksän siis jäljellä) ja lomat pitäisi suunnitella. Toisaalta tämä koko au pair - vuosi on niin once in a lifetime että ehdottomasti kannatan lähtöä! Enemmän sen antaa kuin ottaa :)

Toivottavasti tekstistä oli apua tuleville au paireille ja rohkeasti kommentoikaa postauksiani ja kyselkää jos on kysyttävää! Autan mielelläni :)