Ihan aluks:
TUNNUKSET TULI!
Maallikoille selvennys: tämä tarkoittaa sitä, että minut on hyväksyttyä virallisesti au pair-ohjelmaan nyt mukaan. Näillä tunnuksilla pääsen extranettiin, johon tulee ilmoitus minusta kiinnostuneesta perheesta. How cool is that? ;)
Heti alkaa tapahtumaan kun vähiten odottaa. Eilen päätin, että jos ei Toukokuun puoleen väliin mennessä tuu niin alan hermoilemaan. (Äiti ei kerro totuutta). Sitten olin netissä ja pling 2 uutta spostia. Leukahan siinä tippui kun lähettäjä oli Cultural Care!
Tasan viikko synttäreihin! Sit ois niinku täydet 20 lasissa. Vielä ei oo mitään juhlintaa suunnitteilla, mutta äkkiäkkös tästä ampasee Helsingin yöelämään. Tänää ihan ite kävin hakemassa synttärilahjani, mutta äiti otti ja piilotti sen. Lisäksi tuli käytyä kampaajalla. Tuo aurinko kyllä pelasti päiväni ihan totaallisesti! Heti siis tunnusten jälkeen. Perjantaiks tällänen saa kans, kiitos. Mutta perjantain suunnitelmista ei tuu infoa... koska kunnollisia ei ole! Ovelaa.
Mutta! Tänään on ihan luksusilta tiedossa. Naisporukalla lähdetään keilaamaan ja syömään Amarilloon. Nam. Kaksi nuorempaa neitoa pesee vanhemmat ihan 6-0. Muuta vaihtoehtoa lopputulokseen ei oo. Pitäs kynsiä viilata ettei ne tipu matkan varrella.
Mutta tässä oli tälläinen pikakatsaus. Nyt vaan perfect matchia odottelemaan!
Edelleen voin todeta: elämä on mahtavaa! JAU!
keskiviikko 28. huhtikuuta 2010
sunnuntai 25. huhtikuuta 2010
Don't stop believing
Nonniii. Voisin taas hieman kertoilla ajatuksiani ennen sukulaisten synttäripippaloita!
Voisin HIEMAN liputtaa nyt vertaistuen puolesta. Saman kokeva on loistavaa juttuseuraa ja auttaa näkemään asioita uudella tavalla. Aupair-foorumin tytöt on mahtavia! Meitä on siellä 8 (?) lähdössä kesän ja syksyn aikana USA:han au paireilemaan. Siellä kovalla tohinalla jutellaan jo ties monetta sivua ai pairina olemisesta, pakkaamisesta, machingeista, perheiden puheluista, viisumeista ja vaikka mistä! Olo on kotoisa ja että jokun ymmärtää. Toivottavasti osuisin jonku niistä kanssa yhtään lähekkäin :) Helpottaisi kovasti. Vähä tuntuu, ettei meidän juttu lopahda edes kaikkien lähdettyä. Koko ajan on enemmän can't wait olo.
Mutta vihdoin ja viime alkoi tapahtumaan! Eilen puhelin soi ja toisessa päässä oli kuin olikin CC:n edustaja. Kyseli hieman suosittelijoista tarkemmin ja lemmikkieläimistä. Myöhemmin samana päivänä ilmeni, että ymös suosittelijoihin on otettu yhteyttä! Homma siis etenee :) Nyt ensi viikolla odotellaan sposti viestiä CC:ltä, että hakemus lähti toimistolle. Sieltä se lähtee Bostoniin ja perheen etsiminen alkaa! :) Ensi viikolla voisi toimistolta myös tulla ohjelmaan hyväksyminen ja extranetin tunnukset. Pääsisin vaihdoin ja viimein laittamaan videoni nettiin perheiden nähtäville! Viikon loppu puolella oli niiin epätoivoinen ja turhautunut olo kun tuntui ettei mikään etene mihinkään. Sitten tuli viikonloppu ja olin asenteella "viikonloput on ihan turhia kun ihmiset ei tee töitä" Mutta toisin kävi! Oon happyhappyhappy.
Tällä hetkellä on kyllä olo että elämäni parhaan päätöksen olen tehnyt! Jo tähän mennessä kokemus on ollut mahtava, joten pohtikaapa kuinka makee vuosi on tiedossa! Porukoitten kanssa ollaan käyty jo pakkauskuvioita läpi, mutta ei oikein päästä mihinkään lopputulokseen. Onneks (tai sitten ei onneks) aikaa on vielä runsaasti :)
Tiedän outoa, mutta jännitän jo Pilvin puolesta lähtöä! :D tai kun alkaa miettiä sitä myötä, että minkälaista se sitten on niin tulee perhosia vatsaan. Lennellä pitkin maailmaa ja lopulta seisoa Training schoolin pihassa väsyneenä ja hämmentyneenä. Ja sen viikon jälkeen nähdä VIHDOIN JA VIIMEIN host-perhe ja lapset. Jaujaujau! Elämä on mahtavaa!
Don't stop believing, hold on to the feeling!
PS. Miks kakkosvaiheen todistus pitää viedä kaartin poliisiasemalle? Ei kiinnostais ajaa keskustaan aamu kasilt -.-
Voisin HIEMAN liputtaa nyt vertaistuen puolesta. Saman kokeva on loistavaa juttuseuraa ja auttaa näkemään asioita uudella tavalla. Aupair-foorumin tytöt on mahtavia! Meitä on siellä 8 (?) lähdössä kesän ja syksyn aikana USA:han au paireilemaan. Siellä kovalla tohinalla jutellaan jo ties monetta sivua ai pairina olemisesta, pakkaamisesta, machingeista, perheiden puheluista, viisumeista ja vaikka mistä! Olo on kotoisa ja että jokun ymmärtää. Toivottavasti osuisin jonku niistä kanssa yhtään lähekkäin :) Helpottaisi kovasti. Vähä tuntuu, ettei meidän juttu lopahda edes kaikkien lähdettyä. Koko ajan on enemmän can't wait olo.
Mutta vihdoin ja viime alkoi tapahtumaan! Eilen puhelin soi ja toisessa päässä oli kuin olikin CC:n edustaja. Kyseli hieman suosittelijoista tarkemmin ja lemmikkieläimistä. Myöhemmin samana päivänä ilmeni, että ymös suosittelijoihin on otettu yhteyttä! Homma siis etenee :) Nyt ensi viikolla odotellaan sposti viestiä CC:ltä, että hakemus lähti toimistolle. Sieltä se lähtee Bostoniin ja perheen etsiminen alkaa! :) Ensi viikolla voisi toimistolta myös tulla ohjelmaan hyväksyminen ja extranetin tunnukset. Pääsisin vaihdoin ja viimein laittamaan videoni nettiin perheiden nähtäville! Viikon loppu puolella oli niiin epätoivoinen ja turhautunut olo kun tuntui ettei mikään etene mihinkään. Sitten tuli viikonloppu ja olin asenteella "viikonloput on ihan turhia kun ihmiset ei tee töitä" Mutta toisin kävi! Oon happyhappyhappy.
Tällä hetkellä on kyllä olo että elämäni parhaan päätöksen olen tehnyt! Jo tähän mennessä kokemus on ollut mahtava, joten pohtikaapa kuinka makee vuosi on tiedossa! Porukoitten kanssa ollaan käyty jo pakkauskuvioita läpi, mutta ei oikein päästä mihinkään lopputulokseen. Onneks (tai sitten ei onneks) aikaa on vielä runsaasti :)
Tiedän outoa, mutta jännitän jo Pilvin puolesta lähtöä! :D tai kun alkaa miettiä sitä myötä, että minkälaista se sitten on niin tulee perhosia vatsaan. Lennellä pitkin maailmaa ja lopulta seisoa Training schoolin pihassa väsyneenä ja hämmentyneenä. Ja sen viikon jälkeen nähdä VIHDOIN JA VIIMEIN host-perhe ja lapset. Jaujaujau! Elämä on mahtavaa!
Don't stop believing, hold on to the feeling!
PS. Miks kakkosvaiheen todistus pitää viedä kaartin poliisiasemalle? Ei kiinnostais ajaa keskustaan aamu kasilt -.-
keskiviikko 21. huhtikuuta 2010
Hakemista
Olen nyt sitten aloittanu blogin pitämisen! Jau!
Tänne blogiin tulen tallentamaan kaikenlaisia muistoja Au Pair vuoteni aikana. Täältä niin minun itseni kuin perheeni, sukulaisteni, ystävieni ja tuttujeni on helppo ne lukea. Edellä mainitut pystyvät seuraamaan elämääni tiiviisti kun olen vaihtanut maisemaa tuonne rapakon toiselle puolelle. Kaikki tekstit ja kirjoitukset täällä tulevat suoraan minun päästäni, joten ne luultavasti sisältävät pohdintoja ja ajatuksia unohtamatta elämän suuria kysymyksiä. Kirjoitan myös kursailematta Au Pair elämän huonoista puolista ja kurjista hetkistä, mutta se on minun tapani purkaa asioita. Myöhemmin voin lukea tekstiäni ja todeta ylireagoineeni! Mutta suokaa se minulle varsinkin alkuaikoina, jolloin koko tunnerepertuaarini on luultavasti sekaisin kuin seinäkello.
Kirjoitan tänne omista kokemuksistani ja elmästäni Au Pairina. Toki täällä seikkailee myös sitten host-perheeni lapset, koska ne kuuluvat melko tiukasti elämääni siellä. Suojelen kuitenki perheen yksityisyyttä ja esimerkiksi lasten valokuvien julkaisemisesta tulen keskustelemaan host-vanhemmpieni kanssa.
Miksi Au Pairiksi?
Monilla on varmaankin suurena kysymyksenä: Miksi Au Pairiksi? Voisin hieman raottaa teille tätä asiaa. Olen koko lyhyen (tai pitkän, kaikki on suhteellista) elämäni aikana viihtynyt erilaisten ihmisten kanssa. Erityisesti viihdyn lasten seurassa ja jostain syystä myös lapset viihtyvät minun seurassani. Jo lukiota alottaessani päätin, että jos en keksi tulevaisuuteni ammattia tämän kolmen vuoden aikana niin pakkaan kimpsuni ja kampsuni ja suuntaan Au Pairiksi. Lukion toisena vuonna kuitenki päähäni tuli ajatuks kätilön ammatista ja sitä pidinkin varmana aina tähän tammikuuhun asti. Tuolloin aloitin koulunkäyntiavustajan työn ala-asteella ja rakastuin työhön heti! Tässä olisi tulevaisuuteni ammatti ainakin hetkeksi. Kuitenki muiden ajatusten alla muhi halu päästä näkemään maailmaa ja ottamaan ison askeleen kohti omaa elämää. Se olisi mahdollista Au Pairina. Lopulta otin rohkeasti puhelimen kauniiseen käteen ja ilmoitin päätöksestäni vanhemmilleni: minusta tulisi Au Pair! Olen kuitenkin nuori vain kerran, joten silloin on uskallettava toteuttaa unelmiaan.
Hakeminen
Jos haluaa Au Pairiksi on oltava valmis todella suureen hakuprosessiin. Monilla siihen voi mennä viikkoja, mutta minä reippaana tyttönä otin itseäni niskasta kiinni ja tein hakemuksen neljässä päivässä. Ilmottauduin netissä EF:n Cultural Care Au Pair - ohjelmaan ja seuraavana päivänä sain jo sähköpostia, että info-/haastattelutilaisuus pidettäisiin kolmen päivän päässä. Samassa sähköpostissa sain hakupaperit jotka tulostin samantien. Papereiden lisäksi (joita oli siis todella monta) oli tehtävä host-perheelle kirje ja valokuvakansio. Niiden parissa sai helposti menemään päivässä kahdeksanki tuntia. Kirjeestä ehdin väsätä kolme eri versiota. Vihdoin haastattelupäivä tuli ja odotin kovasti, että saisin hakemuksen annettua eteenpäin eikä asiat olisi enää minun käsissäni. Infotilaisuus kesti tunnin ja 15 min. Sen jälkeen odotimme vuorojamme haastatteluun ja minä olin toisena vuorossa. Haastattelu kesti minun kohdallani noin 15 minuuttia, joka sisälsi noin viiden minuutin englannin kielisen osuuden.
Seuraavana päivänä sain sähköpostia, jossa kerrottiin Au Pair videosta. Siinä koin ensimmäisen epätoivon hetken. Vielä piti siis jostain kaivaa voimavaroja tekemään videon joka erottuu muista ja jonka avulla saat host-perheen valitsemaan juuri sinut. Päivän annoin asian hautua ja sen jälkeen tein puheosuuden. Sen jälkeen tuli kuvata lisämateriaalia (minua lasten kanssa). Vihdoin kuin nekin oli tehty pääsin kokoamaan videota. Nyt on siis sekin tehty ja nyt vain odotellaan perheen yhteydenottoa!
Ajatuksia
Voisin vielä loppuu kertoilla ajatuksiani lähdöstä ja tulevasta vuodesta. Viime yönä näin ensimmäistä kertaa unta tulevasta vuodestani. Pidän sen jotenkin merkkinä siitä että koko ajatus on nyt iskostunut kunnolla päähäni. Jokaisen Au Pairiksi lähtevän tulee muistaa ettei koko vuosi ole pelkästään ruusuilla tanssimista. Vuoteen mahtuu monta ikävääkin ajatusta.
Miltein heti ohjelmaan hakemisen jälkeen aloin puida äitini kanssa koti-ikävää. Iltaisin tuleva haikeus voi yllättää monet. Kuinka siitä selviää? Kuinka pitää se kurissa eikä antaa tunteelle valtaa? Keskustelimme asiasta monena iltana ja se avasi silmiäni. Jokaisella on omat valttikortit siitä selviämiseen ja minä löysin omani. Itse olen yhden raastavan ahdistavan koti-ikävän tuntenut ja siitä olen ottanut opikseni. Sen kokemuksen myötä tiedän mitä se on, kun ikävä iskee. Onneksi minulla on kuitenkin vielä monen monta pitkää iltaa edessä, jolloin voin vaihtaa ajatuksiani ikävästä eri ihmisten kanssa.
Puolet ikävää on se, kun sitä käsittelee jo nyt.
Au Pair vuoteen lähden avoimin mielin, ilman mitään odotuksia. Lähden kokemaan uutta ja oppimaan itsestäni monenlaisia asioita. Ehkäpä tuleva vuosi on elämäni rankin koulu, mutta myös sitäkin antoisampi!
Tänne blogiin tulen tallentamaan kaikenlaisia muistoja Au Pair vuoteni aikana. Täältä niin minun itseni kuin perheeni, sukulaisteni, ystävieni ja tuttujeni on helppo ne lukea. Edellä mainitut pystyvät seuraamaan elämääni tiiviisti kun olen vaihtanut maisemaa tuonne rapakon toiselle puolelle. Kaikki tekstit ja kirjoitukset täällä tulevat suoraan minun päästäni, joten ne luultavasti sisältävät pohdintoja ja ajatuksia unohtamatta elämän suuria kysymyksiä. Kirjoitan myös kursailematta Au Pair elämän huonoista puolista ja kurjista hetkistä, mutta se on minun tapani purkaa asioita. Myöhemmin voin lukea tekstiäni ja todeta ylireagoineeni! Mutta suokaa se minulle varsinkin alkuaikoina, jolloin koko tunnerepertuaarini on luultavasti sekaisin kuin seinäkello.
Kirjoitan tänne omista kokemuksistani ja elmästäni Au Pairina. Toki täällä seikkailee myös sitten host-perheeni lapset, koska ne kuuluvat melko tiukasti elämääni siellä. Suojelen kuitenki perheen yksityisyyttä ja esimerkiksi lasten valokuvien julkaisemisesta tulen keskustelemaan host-vanhemmpieni kanssa.
Miksi Au Pairiksi?
Monilla on varmaankin suurena kysymyksenä: Miksi Au Pairiksi? Voisin hieman raottaa teille tätä asiaa. Olen koko lyhyen (tai pitkän, kaikki on suhteellista) elämäni aikana viihtynyt erilaisten ihmisten kanssa. Erityisesti viihdyn lasten seurassa ja jostain syystä myös lapset viihtyvät minun seurassani. Jo lukiota alottaessani päätin, että jos en keksi tulevaisuuteni ammattia tämän kolmen vuoden aikana niin pakkaan kimpsuni ja kampsuni ja suuntaan Au Pairiksi. Lukion toisena vuonna kuitenki päähäni tuli ajatuks kätilön ammatista ja sitä pidinkin varmana aina tähän tammikuuhun asti. Tuolloin aloitin koulunkäyntiavustajan työn ala-asteella ja rakastuin työhön heti! Tässä olisi tulevaisuuteni ammatti ainakin hetkeksi. Kuitenki muiden ajatusten alla muhi halu päästä näkemään maailmaa ja ottamaan ison askeleen kohti omaa elämää. Se olisi mahdollista Au Pairina. Lopulta otin rohkeasti puhelimen kauniiseen käteen ja ilmoitin päätöksestäni vanhemmilleni: minusta tulisi Au Pair! Olen kuitenkin nuori vain kerran, joten silloin on uskallettava toteuttaa unelmiaan.
Hakeminen
Jos haluaa Au Pairiksi on oltava valmis todella suureen hakuprosessiin. Monilla siihen voi mennä viikkoja, mutta minä reippaana tyttönä otin itseäni niskasta kiinni ja tein hakemuksen neljässä päivässä. Ilmottauduin netissä EF:n Cultural Care Au Pair - ohjelmaan ja seuraavana päivänä sain jo sähköpostia, että info-/haastattelutilaisuus pidettäisiin kolmen päivän päässä. Samassa sähköpostissa sain hakupaperit jotka tulostin samantien. Papereiden lisäksi (joita oli siis todella monta) oli tehtävä host-perheelle kirje ja valokuvakansio. Niiden parissa sai helposti menemään päivässä kahdeksanki tuntia. Kirjeestä ehdin väsätä kolme eri versiota. Vihdoin haastattelupäivä tuli ja odotin kovasti, että saisin hakemuksen annettua eteenpäin eikä asiat olisi enää minun käsissäni. Infotilaisuus kesti tunnin ja 15 min. Sen jälkeen odotimme vuorojamme haastatteluun ja minä olin toisena vuorossa. Haastattelu kesti minun kohdallani noin 15 minuuttia, joka sisälsi noin viiden minuutin englannin kielisen osuuden.
Seuraavana päivänä sain sähköpostia, jossa kerrottiin Au Pair videosta. Siinä koin ensimmäisen epätoivon hetken. Vielä piti siis jostain kaivaa voimavaroja tekemään videon joka erottuu muista ja jonka avulla saat host-perheen valitsemaan juuri sinut. Päivän annoin asian hautua ja sen jälkeen tein puheosuuden. Sen jälkeen tuli kuvata lisämateriaalia (minua lasten kanssa). Vihdoin kuin nekin oli tehty pääsin kokoamaan videota. Nyt on siis sekin tehty ja nyt vain odotellaan perheen yhteydenottoa!
Ajatuksia
Voisin vielä loppuu kertoilla ajatuksiani lähdöstä ja tulevasta vuodesta. Viime yönä näin ensimmäistä kertaa unta tulevasta vuodestani. Pidän sen jotenkin merkkinä siitä että koko ajatus on nyt iskostunut kunnolla päähäni. Jokaisen Au Pairiksi lähtevän tulee muistaa ettei koko vuosi ole pelkästään ruusuilla tanssimista. Vuoteen mahtuu monta ikävääkin ajatusta.
Miltein heti ohjelmaan hakemisen jälkeen aloin puida äitini kanssa koti-ikävää. Iltaisin tuleva haikeus voi yllättää monet. Kuinka siitä selviää? Kuinka pitää se kurissa eikä antaa tunteelle valtaa? Keskustelimme asiasta monena iltana ja se avasi silmiäni. Jokaisella on omat valttikortit siitä selviämiseen ja minä löysin omani. Itse olen yhden raastavan ahdistavan koti-ikävän tuntenut ja siitä olen ottanut opikseni. Sen kokemuksen myötä tiedän mitä se on, kun ikävä iskee. Onneksi minulla on kuitenkin vielä monen monta pitkää iltaa edessä, jolloin voin vaihtaa ajatuksiani ikävästä eri ihmisten kanssa.
Puolet ikävää on se, kun sitä käsittelee jo nyt.
Au Pair vuoteen lähden avoimin mielin, ilman mitään odotuksia. Lähden kokemaan uutta ja oppimaan itsestäni monenlaisia asioita. Ehkäpä tuleva vuosi on elämäni rankin koulu, mutta myös sitäkin antoisampi!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)