Hello Finland!

Ihan näin alkuun on pakko kertoa että kävinpä tänää yhden oudoimmista puhelinkeskusteluistani ikinä.
"Haloo?"
"Onko tää X?"
"Eii?"
"Ai no mitä sulle kuuluu?"
"Hmm... iiihan hyvää?"
"Mitä sä teet tällä hetkellä?"
"Miks must vähä tuntuu ettei kuulu sulle?"
"Vai niin... sun äänes on vaan niin sweet että haluun puhuu sun kanssa"
"Öööö... must tuntuu et lopettamalla tän puhelun tehään palvelu molemmille"
"Selvä et sit haluu puhuu mun kanssa..."
"Moikka?"

Sitten asiaan. Miltä nyt tuntuu? Miltä tuntuu katsella huonetta, joka on tyhjä? Miltä tuntuu katsella matkalaukkuja? Miltä tuntuu kun lapsi tulee halamaan ja sanomaan "onks sun pakko mennä kotiin"?
Tää on edelleen laidasta laitaan elämää. On ilonhetkiä ja on hetkiä, jollon itken silmät päästäni. Toisaalta en ole surullinen ja toisaalta olen. Vaikka kuinka tuijotan matkalaukkujani niin en vaan voi tajuta että mä olen tulossa kotiin. Huomenna tähän aikaan istun koneessa ja odotan nousua.

Eilen oli kavereiden kanssa viimeinen illallinen vakkari italialaisessa ja olihan se outoa. Mutta hauskaa. Kavereiden kanssa on aina hauska nauraa. Mutta samalla niin outoa että se on minun moimoi-dinner. Pitkin vuotta olen sanonut moimoi ihmisille ja nyt muka on minun vuoroni. Vastahan tulin!

Kuten huomaatte, ei tässä ole päätä eikä häntää. Ehkä kykenen kokoamaan ajatuksia paremmin kun olen Suomeen päässyt ja tajunnut au pair vuoteni olevan ohitse. Tänään on luvassa vielä suklaafondue perheen kanssa ja paljon muistelua ja naurua. Huomenna aamulla kello soi ja au pair sanoo itkujen kera lapsille moikat. Sitten kamat kasaan ja lentokentälle, jossa siis vietän 6 tuntia kamojeni kanssa. Jei!

Tajuanko siinä vaiheessa että au pair-elämä oli tässä kun seison lentokentällä ja halaan kummityttöä?

"Jos tähän pitäisi saada järkeviä ajatuksia lähdöstä niin tuotan pettymyksen. Niitä ei vain ole. Päähäni ei mahdu ajatus vuodesta ulkomailla. Pakkaus sujui sumussa enkä ymmärtänyt ollenkaan että tässä pakataan vuodeksi. Huone tyhjeni ja pöydät ovat miltein paljaana. Lähes tulkoon koko elämäni on nyt tuossa pinkissä matkalaukussa valmiina lähtemään suureen seikkailuun matkaseuranani!" - ajatuksia vuoden takaa juuri enne lähtöä. Ja samalla linjalle mennään edelleen. Paitsi että matkaseuranani on nyt muutama uusi matkalaukku!

Matkalaukku nro 1!

Mistä alottaisin?
   - Annoin lapsille läksiäislahjat ja sain kiitokset tonneittain halauksia?
   - Pelattiin Mölkkyä ja au pair Suomesta sai siinä turpaan kolmelta amerikklaislapselta. Lapset juhli, au pair ei?
   - Uimaklubilla tytölle paljastui että au pair lähtee kahden päivän päästä niin siitä seurannu parkuminen ja au pairin hukuttaminen haleilla sai au pairinkin jälleen kyynelehtimään?
   - Matkalaukun punnituksesta joka toi tulokseksi 17 KILOA!? Eli saan toiseen käyttää vielä 23 KILOA! Joka menee kyllä yli koska tänne tullessa se oli 31 kiloa... hups.
   - Päästä joka on ollu nyt kenossa tunnin jos toisenki, jotta saisin veden pois korvasta? Nyt on vettä korvassa JA niska kipeä.

Nyt kuitenkin vedäyty koneelta ja lähden ottamaan vähän lisää turpaani Mölkyssä ja ootan hosteja kotiin. Unbelievable. Kolme yötä!

PS. puoltoista työpäivää jäljellä! 

edit// Okei. Kellä ikinä on näin paljon tavaraa?!
edit2// Okei. Matkalaukkuperheeni lisääntyi yhdellä.

Ikävä on tunteista ikävin.

Voisitko tulla takaisin? 

Välillä toivon että ois vasta toukokuu ja oltais vasta DCssä K:n kanssa. Välillä toivon että ois se ilta kun viimeisen kerran halaan K:ta ja itken silmäni pihalle. Välillä toivon että olisi perjantai ja olisin jo matkalla Suomeen. Jos alku oli tunteiden vuoristorataa niin tällä ei enää edes löydy sanoja. Tässä mennään turbotehoilla ylös ja alas, kyyneleistä hymyyn, innostuksesta ahdistukseen. Just nyt... jos vaan saisin nähä K:ta ja jutella. Se ois se mitä mä tarviin. Tuu takas. 

You almost know me better than me, myself and I

Tuntuu että ois paljon sanottavaa mutta sitten... ei ole mitään sanottavaa enää. Tunteet juoksee laidasta laitaan eikä lähdön läheistä ajankohtaa vaan voi ymmärtää. Tällä viikolla tuun kotiin.

Ajatukset on toisaalta hyvin iloisia; pääsee kotiin jatkamaan elämää, opiskelemaan ja näkemään perhettä. Mutta aina siellä taka-alalla on ajatus siitä kuinka ei haluaisi kotiin. Kuinka tämä elämä täällä on hauskaa ja arkeani. Kuinka lapset kuuluvat elämääni enkä osaa kuvitella maanantaita ilman heitä?

Kurkkua kuristaa ja tuntuu että oksettaa. Kiitos tunteiden sekamelskan. Huone on tyhjääkin tyhjempi. Siellä kaikuu. Voin kertoa että ei oo hauska tunne. Muutamia tavaroita on pöydillä, jotka kirmaavat laukkuihin perjantai aamuna. Sillon kun on aika astua limoserviceen ja lähteä kohti lentokenttää. Yllättävän hyvin on muuten tavarat mahtunu laukkuihin! :) Isosta matkalaukusta on viel 2/3 tyhjänä. Ja toinen carry-on laukku on myös tyhjillään. Eli lippu korkeella!

Tää viikko muistuttaa kesäloman ensimmäistä viikkoa kun lapset pääsevät puolenpäivän aikoihin leireiltä. Sitten au pair käyttää aivonystyröitään ja kehittää tekemistä, kunnes on aina ajaa klubille uimaan!
Täällä on muuten pari viikkoa ollu iiihan mahtavat helteet. Palmut vaan puuttuu nii voisi olla välimerellä. Tänää kuitenkin on "vain" 25° lämmintä. Mielessä kävi jo pitkät housut! Tänää on myös odotettavissa ukkosta, joten katsellaan pääsenkö taas nauttimaan sähköttömästä elämästä! Toiv en...

Perheen uusi au pair on training schoolilla, how weird is that?!

"Jos yksi ihminen pystyy näyttämään näin paljon vihaa, ajatelkaa kuinka paljon rakkautta me kaikki voimme näyttää yhdessä."- Utøyan selviytyjä Stine Renate Håheim. Voiko asiaa paremmin sanoa? 

You always let me be me

Oon aina ollut kauheen tunteellinen ihminen. Reagoin elokuviin ja tv-sarjoihin hirveän voimakkaasti mikäli ne herättää minussa tunteita. Jotenkin täällä tämä tunteellisuus on noussut vielä enemmän pintaan ja hypin laidasta laitaan ku hormoonien vallassa oleva teini konsanaan.

Tunsin kamalaa ahdistusta sillon viikko sitten lentämisestä ja panikoin asiaa. Siihen kuitenkin auttoi kun tajusin etten panikoi lentämistä vaan täältä lähtemistä, joka tarkoittaa lentämistä. Nyt olen pohtinut asioita enemmänkin koska teinisarja Hannah Montana on koskettanu mua liian syvältä. Ja ymmärsin asian. Etenkin jakso, jossa Miley paljastaa olevansa Hannah ja hänen kaksoielämänsä loppuu pysähdyttää minut. Eilen tajusin että heijastan asian itseeni; oma vuoteni on loppussa, "oma kaksoiselämäni loppuu". Etsin siitä jaksosta selviytymiskeinoja kuinka tästä eteenpäin. Jos olisin sarjan katsonut viisi kuukautta sitten en kokisi mitään näin tunteellista.

Olen myös huomannut etten ole enää oma itseni. Tavallaan en anna itsestäni kenellekkään niin paljoa vaan suojaudun siltä surulta kun sanon moimoi. Vaikka se suru joka tapauksessa tulee olemaan suuri. Vetäydyn kuoreeni mikä on todella idioottimaista koska tajuan konkreettisesti että näistä hetkistä pitäisi nauttia. Pian lapset ovat täällä ja itse olen Suomessa.

Joka kerta kun keskustelen tytön kanssa lähdöstäni niin se päättyy siihen että hän kyselee koska hän tulee Suomeen? Tulenhan varmasti hänet hakemaan kentältä? Saako hän varmasti nukkua mun vieressä? Mitä me tehään sitten Suomessa? Jotenkin nämä ajatukset antavat voimaa tuolle pienelle; me nähdään vielä enkä poistu kokonaan hänen elämästä. Vaikka lapsi ei ymmärrä asioita samallalailla kun aikuiset niin syvältä sisältä nuo kysymykset tulevat ja hän haluaa pitää minut elämässään.

Työpäiviä on jäljellä 4. Viikko lähtöön tuntuu vielä pitkältä mutta 4 työpäivää tuntuu.. noh ei miltään. Eilen sain pakattua ensimmäisen laukun valmiiksi. Ensi viikolla sitten loputkin ja moimoit ja kentälle. Sitten 7 ja puolen tunnin lennon jälkeen näen "isosiskon", velipuolen ja kummitytön! Can somebody pinch me?

TJ KYMPPI!

Tulin kertomaan tänne teille että tässä pakkauksessa ei ole mitään järkeä. Elikkä rivien välistä voi lukea että aloitin tänään pakkaamisen.

Tänne tullessa kun pystyi laatimaan listan mitä pakata. Nyt listassa lukee: KAIKKI! Se ei kauheesti helpota. Jokainen laatikko pitää käydä läpi ja tavaralle pitää löytyä seuraava paikka; roskakori, kierrätys, seuraava au pair tai matkalaukku. Olohuoneen nurkassa ammottaa tällä hetkellä kolme matkalaukkua janoten tavaraa sisäänsä.

Jotain olen saanut sinne jo heitettyä ja tänään ekaa kertaa huomasin olevani hakkaamatta päätä seinään, koska tuli tunne että tää saattaaki onnistua! Wuhuuuuu! Kuitenkin 8 pitkää päivää tavaroiden ja muistojen kanssa tulen viettämään.

Eilen sain vanhempien läksiäislahjan valmiiksi ja tänään tuli postissa lasten. Eli nekin on hoidettu! TJ 10 tarkoittaa asioiden oikeasti järjestymistä. Enää elämä ei oo huoneeni kaltainen kaaos, joka pitäisi yrittää saada pakettiin.

Kiitos. Pakenen pakkaamaan!

You'll always find your way back home

Itsehän kärsin lentopelosta ja olen edelleen kehittelemässä teleporttauslaitetta, jotta pystyisin lentokoneita välttelemään. En sitä kuitenkaan valmiiksi nyt ehdi saada ennen täältä kotiinlähtöä eli joudun turvautumaan plan B:hen eli lentokoneeseen.

Parin viikon ajan on ollut todella todella outo olo ja olen itse laskenut sen lentopeloksi. Kuitenkaan ei ole ollut samanlaista kun normaali pelko eikä normaali pelko ala näin voimakkaana niinkin aikaisin. Sitten päädyin juttelemaan ja kyynelehtimään asian takia äidin kanssa skypessä, koska tunsin paniikkiakin jo asiasta. Sain jutteluiden kautta asiaan perspektiiviä ja homma kävi selvemmäksi; en ole ahdistunut lennosta vaan ajatuksesta että lento tietää lähtöä täältä. Se että joudun lentokoneeseen tarkoittaa sitä että sanon näille moikat. Ja se ahdistaa ja itkettää herkkää tyttöä.

Eilen tajusin että ensi viikolla oon Suomessa. Sitä ennen olin ajatellut vain että vajaa kaksi viikkoa, mutta ajatus ensi viikosta on paljon pelottavampi. Loppuviikosta raahaan matkalaukut alakertaan ja alan juosta portaitai ylös alas samalla pakaten. Miltähän tuntua kääntyä ovella viimeisen kerran katsomaan huonetta ja nähdä se tyhjänä?

Tuntuu uskomattomalta ajatella kuinka nopeasti aika meni. Vuosi sitten olin täpinöissäni lähdössä ja odotin tulevaa innoissani mutta samalla pienesti peloissani kuinka pitkä vuosi onkaan. Se vain hujahti ohitse. Toisaalta haluaisi vain hypätä ajassa pari kuukautta taaksepäin ja nauttia niistä kuukausista uudestaan.

Asia on kuitenkin niin että...

ens viikolla oon kotona!

An ordinary girl

Hannah Montana on imassut mut maailmaansa niin pahasti että unohtuu blogia päivitellä! Okei on siihen ollut muitakin syitä..

... nimittäin keskiviikkona päivä alkoi sillä että lapsi nro 2 hakkasi ovea niiiiiiiin kauan että au pair heräsi 7.30. Abautirallaa puolen päivän aikaan iski tajuton väsymys. Hyvä kun silmät pysyi auki. Ensiksi aattelin syyn olevan SUPERaikainen herätys mutta uimaklubilta palauduttuamme totuus valkeni; kuumetta 38,5. Nicee! Loppu päivän majottauduin sohvalle ja ohjeistin lapsia tekemään sitä tätä ja tota. Torstaina tein urheasti töitä kunnes... olo oli kuin katujyrän alle jääneellä (asianomaisella ei ole kyseisestä olotilasta omaa kokemusta, mutta veikkaan että lähellä sitä olotilaa oltiin). Kuumetta 39,5. Nicee! Jäy-kyt-tä-vä hedari. Nicee! Hosteille soitto että voisko millään tulla viemään lapset vesipolopeliin kun au pair tekee kuolemaa enkä millään haluisi lähteä ajamaan puolen tunnin päähän teidän kolme kultamussukkaa kyydissä. Hostisä tuli sitten kotiin ja eka lause "You look like a disaster". Makasin sohvalla pää tyynyn alla ja yritin keskittyä hengittämiseen. Sitten äkkihätäpikapuhelu suomi J:lle joka tuli kuskaamaan mut lääkäriin ja bingo: poskiontelontulehdus ja 10 päivän antibioottikuuri, joka olisi muuten tosi kiva mutta tää kamala maku suussa ei kauheesti innosta.

Ja niin jos tästä amerikan terveydenhuoltojärjestelmästä puhutaan niin... lääkärireissu kesti 5 min ja maksoi 100. Antibiootit... 107 DOLLARIA! Halleluja sanon mä. On pare olla nyt sit jotain iiiiihme lääkettä että au pair on pian taas elämänsä kunnossa. 207 diagnoosiin jonka olin itse jo tehnyt plus suomessa antibiootit on sitä 10 euron luokkaa... Ja kuka sanoo et amerikka on halpa paikka?

Tänään oon saanut jo pään kainalosta ja jaksoin tehdä täyspitkän työpäivän. Kuitenkin nyt illan vietän Hannah Montanan seurassa (josta on menossa nyt VIIMEINEN kausi, 90 jaksoa katottu, mitä mä sitten teen?!) ja käperryn peiton alle.

Olen kokenut myös tällä viikolla kolme sydäntä särkevää hetkeä. Ensimmäinen oli keskiviikkona kun lapsi nro 1 totesi autossa "meillä on huomenna leirin talent-kisa, eikä mulla oo yhtään talenttia (=en oo hyvä missään)" Hyvä kun en ojaan ajanut! Sitten au pair ja lapsi nro 1 alkoivat pohtia mitä tarkoittaa talent ja onko hänellä talentia? Ja tottakai on! "You got talent if you like to do something". Baseball, vesipolo, piirtäminen, instrumenttien soittaminen... Kyllä sitten löytyi lista ja sain liimata särkynyttä sydäntäni kokoon hyvällä omalla tunnolla.
Seuraavan koin tänä aamuna. Viime viikon vesipolopeli päättyi meidän lapsien osalta itkuun ja masennukseen kun peliaikaa ei tullut juuri nimeksikään. Tänään kuitenkin sain tietää: kultamussukkani nro 1 oli eilen tehnyt ratkaisevan maalin jatkoajalla! Voi sitä au pairin ylpeyttä! Teki mieli juosta leirille samantien ja halata pojasta ilmat pihalle. Kuitenkin jätin tämän väliin koska... noh.
Viimeinen oli tänään kun hengailin lapsi nro 3 kanssa kaksin kotona ja katsottiin mitäs muutakaan kuin... HANNAH MONTANIA. Lapsi istui sylissä ja kuunteli hieman haikeaa kappaletta, minkä tämä kyseinen poptähti lauloi. Sitten yhtäkki sain pusun poskelle ja tiukan halauksen. Samanlaisella halauksella au pair kaadettiin lauantaina sänkyyn. Tietää lapsi että au pairin kotiinlähtö lähestyy...

Huh blogi päivitetty! Voin taas hengittää ja unohtaa tän muutamaksi päiväksi!

ps meni muuten vkl-suunnitelmat melko mönkään kun tää kuume iski... tänks vaan siitä ku ei ois ollu ku se toka vika vkl amerikassa!

:)

"so give it everything or nothing at all,
get back on your feet when
you stumble or fall."

"I make wishes, I have dreams,
and I still wanna believe
anything can happen in this world
for an ordinary girl" 

An ordinary girl - Hannah Montana

Minä täällä hei!

Taas on yksi viikko takana ja itseasiassa tänään tulee täyteen 11 kuukautta valtameren tällä puolella. Pian kuitenkaan meidän Suomikoplasta ei oo enää kun kaksi USAssa kun T lähtee kotiin. Sen jälkeen oon mä ja sitten R. Sitten alkaa taas Suomikoplan uus aikakausi kun miitingit tulee olemaan Suomessa... Ei tätä voi ymmärtää!

21 päivää ni oon kotona. 21 päivää ni nään B:n, I:n ja H:n lentokentällä. Sen jälkeen kotona äitin ja iskän ja veljen ja sen tyttöystävän. 21 päivää ni saan vihdoin halata parastakaveria ja vain olla ja soitella kavereille. En käsitä tätä.

Eilen päivällisellä juteltiin hostvanhempien kanssa viimesestä viikostani ja viimeisestä illastani. Keskiviikkona on kavereiden hyvästelyt ja torstain perheen kanssa päivällinen. Suunnitelmissa on ainakin suklaafondue... Tapamme mukaan tottakai!
Sainpa tällä viikolla päätettyä läksiäislahjatkin! Niihin tulee palamaan rahaa melkoisesti, mutta päätin että haluan jättää heille jotain pysyvää enkä mitä tahansa. Lapsille on tulossa muumipyyhkeet; niiskuneiti, muumipeikko ja muumipappa. Tytölle niiskuneiti herätyskello kun "mä alotan kohta koulun ni pitäähän kunnon koululaisella olla herätyskello". Noin se kerran sano mulle ni päätin hommata kunnon koululaiselle herätyskellon! :) Pojat saavat puoliksi tupamölkyn (isompi kun taskumölkky mut pienempi kun oikea). Näiden pitäs viikon päästä saapua tähän osotteeseen!
Vanhempien lahja olikin sitten vähän haastavampi. Eka oli tarkoitus tehdä kuvakirja, mutta sitten kävi ilmi että he tekevät sitä minulle! Joten sain yliviivata sen idean listastani. Suomi K:n kanssa skypetellessä sain idean, jota kehitin kehitin ja kehitin vähän lisää. Nyt vieressäni pönöttää valokuvakehys, johon mahtuu viisi normaali kokoista kuvaa. Tiistaiksi on varattu aika valokuvausstudiolle ja menemme sinne lasten kanssa kuvattaviksi. Se on kiva muisto perheelle ja itselleni. Saada valokuvia meistä kaikista neljästä yhdessä. Tarkoitus siis on otattaa kaksi kuvaa missä ollaan nelisteen ja sitten jokaisen lapsen kanssa minä kaksin.

En malta odottaa tiistaita! Valokuvaaja on todella innostunut tarinastani ja hostlapsistani. Idea on kuulma niin liikuttava että hän heti päätti kuvata meidät. Ja normaalisti hän varaa pelkästään 2h aikoja mutta meidän kohdalla halusi tehdä poikkeuksen ja ottaa vain tunnin ja velottaa vain tunnista! Juteltiin 45 min puhelimessa ja jotenkin päädyttiin sitten keskustelemaan äitini suunnistustaidoista... tai niitten puutteesta!

Nyt kolmas vika viikonloppu ja jälleen kerran mennään pienellä juokse sinne tänne ja tonne aikataululla. Mutta lopusta pitää nauttia ja tehdä mahd paljon niin ei sille mitään mahda. Oi sniif just tajusin että E:n näen huomenna viimeisen kerran täällä! Huomenna siis suuntaamme kohti Six Flagsia, joka on huvpuisto New Jerseyn puolella. Huiiippua!

Nyt kuteet niskaan ja tytön kanssa laatuaikailemaan aka leffaan aka CARS 2! Wuhuu!

Kuuukaus ja se ois sit siinä.

29.6 tarkoittaa sitä että on tasan kuukausi jäljellä. Tasan kuukausi siihen kun olen matkalla lentokentälle ja kaikki pakattuna. Huone tyhjänä ja valmiina uutta au pairia varten. Tasan kuukausi on siis aikaa pakata, purkaa, siivota ja pakata. Plus tietysti jäähyväislahjat perheelle...

Tuntuu siltä että vastahan tämän bloginkin aloitin ja mietin että kuinka jaksan muka kirjottaa jokapäiväisestä elämästäni jatkavalla syötöllä jonnekkin internettiin. Kuukaudet kuitenkin vain katosivat ja tekstejä on kiitettävästi jokaisesta kuukaudesta. Vieläpä melko tasaisesti!

Nyt kun ihan tosissaan miettii elämää taaksepäin ja koko vuotta. Ensimmäinen ajatus on että huisia olen ollut täällä miltein vuoden. Sitten... tulee ajatukset; vastahan oli joulu? vastahan oli 6 kuukautta täynnä? Vastahan tutustuin näihin ihmisiin? Kuitenkin tämä kaikki on tapahtunu ennemmin tai myöhemmin tämän 11 kuukauden aikana.

Kaikki aina sanoo kuinka nopeasti aika menee ja ite on vähä skeptinen että noinko on mutta kyllä täällä on taas yksi allekirjoittaja sille lauseelle. Jokaisesta sekunnista pitää nauttia, koska pian jokainen au pair huomaa olevansa enää kuukauden päässä lähdöstään. Vaikka kotiin tuloa odottaa ja on innoissaan näkemässä kaiken niin silti siellä takaraivossa on se suru tämän kaiken jättämisestä taakseen.

Kun tänne tuli niin pelotti tuntematon elämä.. uudet rutiinit ja uusi arki. Nyt tämä kaikki on tuttua ja tässä kuplassa on mukava elää. Ihmiset on tuttuja ja tiedät kuinka he reagoivat. Nyt tästä kuplasta on poistuttava ja se ihan tosissaan pelottaa. Täällä tiedät että maanantaisin ja keskiviikkoisin ajat kuin Mikä Häkkinen ja Heikki Kovalainen, Kimi Räikköstä unohtamatta ja yrität olla myöhästymättä enempää kuin 15 min jokaisesta harjoituksesta (välillä tuntuu että au pairin oletetaan rikkovan fysiikan lakeja). Tiedät mitä lapset haluavat, tiedät miten saat ne kuriin ja tyytyväisiksi, tiedät miten saat ne nauramaan ja mitä voitte yhdessä tehdä. Tämän kaiken tutun taakse jättäminen ei ole niin helppoa kun luulisi... Suomessa on arki opeteltava taas uudestaan. Etsittävä ne omat rutiinit.

Mutta siitä pelottavasta tunteesta huolimatta kotiin on aina kiva palata. Vaikka täälläkin elämä on hauskaa ja alun jälkeen olen ollut todella onnekas perheeni kanssa. Maanantaina taas todistettiin kuinka heitä ei kiinnosta paljon mokailen ja säädän lasten kanssa. Puhuu nimim. monesti pääset väärälle koululle päivässä?

Neljä viikonlopua jäljellä, joihin pitää tunkea kaaaikki mitä vielä haluan tehdä. Hurjaa. Mutta samalla.. kivaa. Tietää pärjänneensä vuoden omillaan ja vieläpä samalla hoitaneen kolmea vintiötä. Ei voi kun olla tyytyväinen itseensä! :)

MOM, I'M COMING HOME!

Never say never!

Pakko muistuttaa että tällä viikolla ihku ihku ihku ihku ihku ihku Delaware tulee tänne ja sielunsiskojen matka alkaa. Viikonlopulta on siis luvassa vloggaus ala Janiika ja Roosa. Päätöntä menoa ja huonoja vitsejä luvassa ;)

Viikonloppu taas hurahti ohi ja elokuvia tuli katsottua viisi. Hups. Lauantaiaamu kuitenkin starttasi sillä että pyyhälsin lääkäriin. Nyt sitten lähetän lippuset vain matkavakuutukseen ja toiv saan rahani takaisin! Ja kyllähän se lääkäri kertoi että mikä käsiä vaivaa mutta muista sitä minä en enää. Sain rasvaa ja jauhoa, jota laitetaan veteen ja siellä lillutetaan käsiä. Nyt muutaman päivän jälkeen se pahin eli kutina on loppunut!

Mutta lauantaina suomi K majoittui meille ja linnottauduttiin mun huoneeseen ja katsottiin neljä leffaa; Justin Bieber, Burlesque, Backup plan ja Brothers. Backup planin oon nähny jo kahdesti mutta se on niiin söpö ja hyvä! Justin Bieber... hmm.. Kesti miltein kaks tuntia ja ekan 10 min jälkeen oli vähä olo että mitä näillä on enää kerrottavaa, mutta totta kai hyvään elokuvaan mahtuu myös jännitystäkin ;) Brothers.. En tykänny. Burlesque... Tykkäsin.
Lauantaina saatiin myös USAn liput tehtyä ja nyt on muistoja yhteiseltä vuodelta! Suomi K lähtee siis huomenna Bostonin kautta Kalifornian lämpöön. Vastahan meillä oli se 10 kuukautta edessä? Nyt se on takana. Suru.

Sunnuntaina eksyttiin läheiseen villageen tutkiskelemaan maailmaa ja ihailemaan rannan maisemia. Oli taas kiva päivä, joka päättyi niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kauheaan väsymykseen. Kuitenkin kuvia tuli matkalta mukaan.

Perjantaina opin taas aivan uuden käsityksen sanalle ukkosmyrsky. Siis oli aivan talon päällä. Seinät ja ja koko talo tärisi ja tutisi ukkosen voimasta. Samalla sekunnilla kun salama löi niin kuulosti siltä että taivas repeäisi. Satoi kaatamalla ja niin lapset kuin au pairkin pelkäsi. Illemmalla lähdin ajamaan niin yhden sillan alla oli kolme autoa, joista näkyi katot pelkästään... Hieman vettä!

Alle 40 päivää kotiin tuloon. Outoa?

June is here!

Kesäkuu tarkoittaa kahta asiaa; ensi kuussa tuun kotiin ja lasten koulut loppuu iiihan just. Koulujen loppuminen tarkoittaa enemmän töitä. Eilen siis otin asiakseni selvittää kaaaikki lasten leirit, jotta saan kalenteriini "kuoleman viikot" merkittyä. Eli viikot jolloin mulla on kotona lapsi nro 1,2 ja 3 all day long. Sounds like fun?

Lapset ovat kaksi ekaa viikko kotona au pairin seurana ja riemua lisää se että uimaklubi ei aukea vasta kun iltapäivällä. Eli aamupäivät menee vesisotaa sun muuta pihalla leikkiessä. Kahden viikon jälkeen sitten onkin onneksi jo aikaa rientää leireille ja au pair nauttii vapaudesta. Ehkä selviän kesästä ilman harmaita hiuksia?

Tosin niitä sain tänään jo miltein kyynelten kera. Nimittäin aloitin projektin nimeltä pakkaaminen. Miten ihmeessä tän tavaravuoren pitäs matkata Suomeen? Ilman siis että jään velkaa kellekkään isoja summia... Tänää sain pakattua "pienen" pahvilaatikon, joka lähtee toivottavasti huomenna kohti kotia. Sen jälkeen pakataan isompi ja sitten pitäs päästä tavaroineni Suomeen kahden matkalaukun turvin. Onneksi on aina takaportti nimeltä Staples mistä voi tiukan paikan tulle hommata laatikoita lisää ja lähettää niitä Suomeen.. Jos alan lähettää aina eri ihmisille ni ei posti tyypit ihmettele?

Toiveeni olisi että voisin nukahtaa ja herätä suomessa, ilman mitään näitä lähtö stressejä ja pakkaamisia. Ilman kyyneleitä kun sanon lapsille moimoi. Ehkä kuitenkin varaudun taas suunnitelma B:hen ja vaan olen ja nautin elämästäni täällä, jotta sitten minulla on omille lapsilleni kerrottavissa unelmieni kesä Amerikassa kolmen pörröpään kanssa. Joo tää kuulostaa loistosuunnitelmalta!

Kuullaan!

I won't ever forget!

Ehei en oo vieläkään päässyt MM-kultahuumasta yli mutta skarppaan enkä hirveesti hehkuta asiaa tässä postauksessa. Ehkä. No ainakin yritän! No mutta jumaliste onhan se ihan tajuttoman hienoo et suomi on MM-kisojen kultamitalisti. Ei siitä pääse yli eikä ympäri.

Ensinnäkin tässä pitää nyt ehkä hieman ihmetellä asiaa. Astelet ruokakauppaan ja hyllyt pursuavat ilotulitteita, tähtisadetikkuja, USAn lippuja ja muuta krääsää värityksenä sini, puna ja valko. Miksikö? No toki siksi että itsenäisyyspäivää juhlitaan 4. heinäkuuta niin kyllä nyt kaikella kohtuudella viimestään nyt aletaan kauppoja kuormittaa tällä tavaramäärällä. Not. Täällä on jo pari ravintolaa koristeltu teemaan sopivasti. Miltähän meno näyttää kuukauden päästä kun juhla on oikeasti lähellä?

Mitähän muuta Amerikkaan. Ei mitään erityistä. Lapseni eivät pääse yli faktasta että Suomi on maailman paras jääkiekkomaa. Uskokaa tai älkää niin jopa ne puhuvat siitä enenmmän kun mä. Ja se vaatii jo aika paljon. Eilen aamulla samalla sekunnilla kun kello soi niin toivoin että olisi ilta. Syystä tai toisesta k*rpä otsassani huiteli 5 kilometrin korkeudessa. Eikä se kivunnut alas samaa tahtia kun itse rymisin portaita alas aamupalalle. Se kasvo entisestää kiljuvan lapsen parkkeeratessa viereeni. Noh päivästä selvittiin ja illalla kaahasin apteekkin ja ostin (kyllä apteekista) paketin jäätelöä ja sillä jäädytin otsassani ollutta pattia pienemmäksi.

Kuten huomata saattaa niin tuohon viereen on taas tullut tuo kaunis laskuriystävämme. Viimeksi laskettiin päiviä lähtöön. Taaskin lasketaan päiviä lähtöön. Kotiin lähtöön! Koko asia tuntuu utopistiselta. Pikkuhiljaa pakkailen tavaroita kahteen pahvilaatikkoon, jotka lähetän etukäteislahjana kotiin. Toiseen laatikkoon on nyt eksynyt 6 pulloa hoitoainetta! Eipä lopu heti kesken kotosalla. Pahvilaatikoiden lisäksi tuli hankittua pusseja, joista imurilla saa imettyä ilmat pois. Toisaalta, en osaa käyttää täkäläistä imuria eli taas pääsen leikkimään Neiti Avutonta. Tietyissä tapauksissa oon siinä lajissa on ihan mestari.

Eilen muuten oli eka OH SHIT kohtaus ja miltein eka miinus-merkki au pair tilastoon. Istuin koneella ja katsoin huvikseni kelloa (okei laskin minuutteja että työt loppuu ja pääsen peiton alle) ja kirosanat sinkoilivat päässäni kovempaa ku kovalainen F1-radalla konsanaan. Kello nimittäin näytti 4.48 ja karate alkaa tiistaisin 4.45. Paniikkimatikkaa 1+1 ja kiljuin pojat yläkertaan. He alhaalla pelasivat onnellisesti Wiitä normaalivaatteissa. Pikatiedustelut että suuttuuko opettaja kauheesti jos vähä myöhästyy ja kieltävän vastauksen jälkeen tein hyvin selväksi että vaatteidein vaihtoon on aikaa tasan 30 sek. 4.57 oltiin parkkipaikalla ja annoin luvaksi sanoa että taliaivo au pair unohti totaallisesti... Eivät silti olleet sanoneet vaan syyllisiksi oltiin sanottu me! Lojaalia.

Tällä hetkellä meillä on joku hiton sadekausi menossa ja se masentaa ja väsyttää hirveesti. Tänään raahauduin suoraan sängystä (okei tietokoneen kautta) juoksumatolle muttei liikuntakaa piristäny. Sitte viisas äitini kysyi no oletko ulkoillu? No totta kai koska haluunki näyttää uiteltulta koiralta minuutin jälkeen. Uhkasin jo pakkaa kaiken muun kuin kumpparit ja sadetakin noihin laatikoihin. Muuta täällä ei enää tarvita. Veden vallankumous on tulossa. Vuolen ittelleni jo kanoottia millä selviän.

Nyt olen tsempannut ilman jääkiekkoa. Huh. Teki tiukkaa. Nyt kuitenkin tiedättä vähän mitä täällä tapahtuu. Jei teille! :)

PS jotta ette käsittäis asioita väärin ja että oisin jo unohtanu suomen voittaneen niin voin kertoa että tänään olen katsonut finaalin maalikosteen kahdesti ja kerran katsonut Suomen voitonjuhlat. Eli ei, Minä En Unohda!