Oon aina ollut kauheen tunteellinen ihminen. Reagoin elokuviin ja tv-sarjoihin hirveän voimakkaasti mikäli ne herättää minussa tunteita. Jotenkin täällä tämä tunteellisuus on noussut vielä enemmän pintaan ja hypin laidasta laitaan ku hormoonien vallassa oleva teini konsanaan.
Tunsin kamalaa ahdistusta sillon viikko sitten lentämisestä ja panikoin asiaa. Siihen kuitenkin auttoi kun tajusin etten panikoi lentämistä vaan täältä lähtemistä, joka tarkoittaa lentämistä. Nyt olen pohtinut asioita enemmänkin koska teinisarja Hannah Montana on koskettanu mua liian syvältä. Ja ymmärsin asian. Etenkin jakso, jossa Miley paljastaa olevansa Hannah ja hänen kaksoielämänsä loppuu pysähdyttää minut. Eilen tajusin että heijastan asian itseeni; oma vuoteni on loppussa, "oma kaksoiselämäni loppuu". Etsin siitä jaksosta selviytymiskeinoja kuinka tästä eteenpäin. Jos olisin sarjan katsonut viisi kuukautta sitten en kokisi mitään näin tunteellista.
Olen myös huomannut etten ole enää oma itseni. Tavallaan en anna itsestäni kenellekkään niin paljoa vaan suojaudun siltä surulta kun sanon moimoi. Vaikka se suru joka tapauksessa tulee olemaan suuri. Vetäydyn kuoreeni mikä on todella idioottimaista koska tajuan konkreettisesti että näistä hetkistä pitäisi nauttia. Pian lapset ovat täällä ja itse olen Suomessa.
Joka kerta kun keskustelen tytön kanssa lähdöstäni niin se päättyy siihen että hän kyselee koska hän tulee Suomeen? Tulenhan varmasti hänet hakemaan kentältä? Saako hän varmasti nukkua mun vieressä? Mitä me tehään sitten Suomessa? Jotenkin nämä ajatukset antavat voimaa tuolle pienelle; me nähdään vielä enkä poistu kokonaan hänen elämästä. Vaikka lapsi ei ymmärrä asioita samallalailla kun aikuiset niin syvältä sisältä nuo kysymykset tulevat ja hän haluaa pitää minut elämässään.
Työpäiviä on jäljellä 4. Viikko lähtöön tuntuu vielä pitkältä mutta 4 työpäivää tuntuu.. noh ei miltään. Eilen sain pakattua ensimmäisen laukun valmiiksi. Ensi viikolla sitten loputkin ja moimoit ja kentälle. Sitten 7 ja puolen tunnin lennon jälkeen näen "isosiskon", velipuolen ja kummitytön! Can somebody pinch me?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ahdistus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ahdistus. Näytä kaikki tekstit
perjantai 22. heinäkuuta 2011
keskiviikko 1. kesäkuuta 2011
June is here!
Kesäkuu tarkoittaa kahta asiaa; ensi kuussa tuun kotiin ja lasten koulut loppuu iiihan just. Koulujen loppuminen tarkoittaa enemmän töitä. Eilen siis otin asiakseni selvittää kaaaikki lasten leirit, jotta saan kalenteriini "kuoleman viikot" merkittyä. Eli viikot jolloin mulla on kotona lapsi nro 1,2 ja 3 all day long. Sounds like fun?
Lapset ovat kaksi ekaa viikko kotona au pairin seurana ja riemua lisää se että uimaklubi ei aukea vasta kun iltapäivällä. Eli aamupäivät menee vesisotaa sun muuta pihalla leikkiessä. Kahden viikon jälkeen sitten onkin onneksi jo aikaa rientää leireille ja au pair nauttii vapaudesta. Ehkä selviän kesästä ilman harmaita hiuksia?
Tosin niitä sain tänään jo miltein kyynelten kera. Nimittäin aloitin projektin nimeltä pakkaaminen. Miten ihmeessä tän tavaravuoren pitäs matkata Suomeen? Ilman siis että jään velkaa kellekkään isoja summia... Tänää sain pakattua "pienen" pahvilaatikon, joka lähtee toivottavasti huomenna kohti kotia. Sen jälkeen pakataan isompi ja sitten pitäs päästä tavaroineni Suomeen kahden matkalaukun turvin. Onneksi on aina takaportti nimeltä Staples mistä voi tiukan paikan tulle hommata laatikoita lisää ja lähettää niitä Suomeen.. Jos alan lähettää aina eri ihmisille ni ei posti tyypit ihmettele?
Toiveeni olisi että voisin nukahtaa ja herätä suomessa, ilman mitään näitä lähtö stressejä ja pakkaamisia. Ilman kyyneleitä kun sanon lapsille moimoi. Ehkä kuitenkin varaudun taas suunnitelma B:hen ja vaan olen ja nautin elämästäni täällä, jotta sitten minulla on omille lapsilleni kerrottavissa unelmieni kesä Amerikassa kolmen pörröpään kanssa. Joo tää kuulostaa loistosuunnitelmalta!
Kuullaan!
Lapset ovat kaksi ekaa viikko kotona au pairin seurana ja riemua lisää se että uimaklubi ei aukea vasta kun iltapäivällä. Eli aamupäivät menee vesisotaa sun muuta pihalla leikkiessä. Kahden viikon jälkeen sitten onkin onneksi jo aikaa rientää leireille ja au pair nauttii vapaudesta. Ehkä selviän kesästä ilman harmaita hiuksia?
Tosin niitä sain tänään jo miltein kyynelten kera. Nimittäin aloitin projektin nimeltä pakkaaminen. Miten ihmeessä tän tavaravuoren pitäs matkata Suomeen? Ilman siis että jään velkaa kellekkään isoja summia... Tänää sain pakattua "pienen" pahvilaatikon, joka lähtee toivottavasti huomenna kohti kotia. Sen jälkeen pakataan isompi ja sitten pitäs päästä tavaroineni Suomeen kahden matkalaukun turvin. Onneksi on aina takaportti nimeltä Staples mistä voi tiukan paikan tulle hommata laatikoita lisää ja lähettää niitä Suomeen.. Jos alan lähettää aina eri ihmisille ni ei posti tyypit ihmettele?
Toiveeni olisi että voisin nukahtaa ja herätä suomessa, ilman mitään näitä lähtö stressejä ja pakkaamisia. Ilman kyyneleitä kun sanon lapsille moimoi. Ehkä kuitenkin varaudun taas suunnitelma B:hen ja vaan olen ja nautin elämästäni täällä, jotta sitten minulla on omille lapsilleni kerrottavissa unelmieni kesä Amerikassa kolmen pörröpään kanssa. Joo tää kuulostaa loistosuunnitelmalta!
Kuullaan!
lauantai 13. marraskuuta 2010
Se on loppu ny.
Niinä päivinä kun mulla on tappotylsää niin blogin ulkoasu muuttuu.
Eilisen itkukohtauksen jälkeen ei tämä aamu alkanu yhtään sen loistavammin. Menin liian myöhään nukkumaan (virhe, mutta kiitos greyn) ja lapset päätti sit kiljua ja remuta juuri mun oven takana siinä seitsemän aikaan. Otti päähän ja väsytti ja prkl päätin että tänään ostan korvatulpat. Tuli vaan olo että pliis päästäkää mut kotiin. Neljä päivää sairastamista "työpaikallaan" ei ole herkkua kenellekkään. Pää kirjaimellisesti hajoo ja kaipaa takas kotiinsa.
Mutta sängystä pääsin ylös ja päätin että oli kuumetta tai ei niin mietän minimaallisen vähän aikaa tänään kotona. Pakko vaan päästä täältä pois! Tää on kyllä salee niitä kriittisimpiä päivä kun pitäs jaksaa vaan maata ettei nouse takasin mutta anteeks tää pää ei enää kestä!
Eli siis kavereiden kanssa baanalle!
Day 12: A Photo Of Me Taken Recently
Eilisen itkukohtauksen jälkeen ei tämä aamu alkanu yhtään sen loistavammin. Menin liian myöhään nukkumaan (virhe, mutta kiitos greyn) ja lapset päätti sit kiljua ja remuta juuri mun oven takana siinä seitsemän aikaan. Otti päähän ja väsytti ja prkl päätin että tänään ostan korvatulpat. Tuli vaan olo että pliis päästäkää mut kotiin. Neljä päivää sairastamista "työpaikallaan" ei ole herkkua kenellekkään. Pää kirjaimellisesti hajoo ja kaipaa takas kotiinsa.
Mutta sängystä pääsin ylös ja päätin että oli kuumetta tai ei niin mietän minimaallisen vähän aikaa tänään kotona. Pakko vaan päästä täältä pois! Tää on kyllä salee niitä kriittisimpiä päivä kun pitäs jaksaa vaan maata ettei nouse takasin mutta anteeks tää pää ei enää kestä!
Eli siis kavereiden kanssa baanalle!
Day 12: A Photo Of Me Taken Recently
perjantai 2. heinäkuuta 2010
Pilkettä silmäkulmassa
Tuli taas leikittyy blogin ulkonäöllä! Ja hieno tuli. Tykkään.
Oli pakko tulla vähän jakamaan ajatuksia tulevasta, taas kerran. Jotenkin tämä loppuviikko on mennyt todella kaksijakoisissa tunnelmissa. Välillä pursuan intoa ja olen niiin varma että tulee mahtava vuosi! Sitten yhtäkkiä tulee taas olo ettei mikään ole varmaa ja ahdistaa suunnattomasti. Sitten menee taas tunti jos toinen vaan ahdistuksessa kierreskellessä ja pian taas positiivisuus nostaa päätään. Toivottavasti nyt jäisi tämä sarastava innokkuus päälle. Luultavasti tällä hetkellä pohdin asioita vain liikaa. Eli minulla on liian vähän tekemistä. Plus herkällä mielentilalla saattaa olla vaikutusta.
Eilinen Tampereen reissu meni enemmän ja vähemmän puhellessa au pair - vuodesta. Pohdin paljon lapsia ja perhettä. Pohdin myös niitä yksinäisiä hetkiä ja päiviä jolloin kaikki tuntuu menevän metsään. Koko päivän saldo kuitenkin oli, että kun lähden matkaan mieli avoimena, pilke silmäkulmassa ja ripaus lapsenmielisyyttä mukana niin monikaan asia ei tunnu ylitsepääsemättömältä.
Toki on ne pahat päivät. Kun kaiken aurinkoisuuden peittää tumma pilvi ja tekisi mieli itkeä koko päivä peiton alla. Ne kuuluu asiaan. Jos ei olisi huonoja päiviä, niin hyvät ei tuntuisi hyviltä. Näitä päiviä varten on kuitenkin ystävät. Ja tarkoitan nyt ystäviä siellä amerikassa. Niitä jotka kokevat saman. Nämä ystävät tulevat olemaan vuoteni pelastus.
Niin kuin perheen nykyinenkin au pair sanoi, alku tulee olemaan varmasti hankala. Jotenkin mieltäni rauhoittaa ajatus siitä, että tunnen jo tanskalaisen tytön joka asuu lähelläni ja L on luvannut esitellä minut kavereilleen ennen kuin lähtee takaisin Kiinaan. Lisäksi hostperhe on luvannut esitellä minut kaikille ystäväperheilleen, joilla on au paireja. L oli alkuun todella yksinäinen, joten he ovat ottaneet siitä opiksi ja aikovat tehdä minusta kuulma yltiösosiaallisen. Lets see :)
Olen siis mielestäni osannut "pelata korttini" melko hyvin tulevaa varten. Kaikkeen ei tietenkään osaa varautua eikä matkaan pidä lähteä suurissa pilvilinnoissa. Vaikeuksia olisi myös täällä kotosuomessa. Alkuun mittakaava vaan voi tuntua hieman erilaiselta.
Oikealla asenteella selviää pitkälle.
Toivoisin tällä hetkellä vain pääseväni jo lentokoneeseen. Että suuri seikkailu alkaisi. Odottaminen saa minut juuri näin sekaisin kuin nyt olen. Mutta päivä kerrallaan :)
Kasvuprosessi tämän seikkailun osalta on jo alkanut.
Oli pakko tulla vähän jakamaan ajatuksia tulevasta, taas kerran. Jotenkin tämä loppuviikko on mennyt todella kaksijakoisissa tunnelmissa. Välillä pursuan intoa ja olen niiin varma että tulee mahtava vuosi! Sitten yhtäkkiä tulee taas olo ettei mikään ole varmaa ja ahdistaa suunnattomasti. Sitten menee taas tunti jos toinen vaan ahdistuksessa kierreskellessä ja pian taas positiivisuus nostaa päätään. Toivottavasti nyt jäisi tämä sarastava innokkuus päälle. Luultavasti tällä hetkellä pohdin asioita vain liikaa. Eli minulla on liian vähän tekemistä. Plus herkällä mielentilalla saattaa olla vaikutusta.
Eilinen Tampereen reissu meni enemmän ja vähemmän puhellessa au pair - vuodesta. Pohdin paljon lapsia ja perhettä. Pohdin myös niitä yksinäisiä hetkiä ja päiviä jolloin kaikki tuntuu menevän metsään. Koko päivän saldo kuitenkin oli, että kun lähden matkaan mieli avoimena, pilke silmäkulmassa ja ripaus lapsenmielisyyttä mukana niin monikaan asia ei tunnu ylitsepääsemättömältä.
Toki on ne pahat päivät. Kun kaiken aurinkoisuuden peittää tumma pilvi ja tekisi mieli itkeä koko päivä peiton alla. Ne kuuluu asiaan. Jos ei olisi huonoja päiviä, niin hyvät ei tuntuisi hyviltä. Näitä päiviä varten on kuitenkin ystävät. Ja tarkoitan nyt ystäviä siellä amerikassa. Niitä jotka kokevat saman. Nämä ystävät tulevat olemaan vuoteni pelastus.
Niin kuin perheen nykyinenkin au pair sanoi, alku tulee olemaan varmasti hankala. Jotenkin mieltäni rauhoittaa ajatus siitä, että tunnen jo tanskalaisen tytön joka asuu lähelläni ja L on luvannut esitellä minut kavereilleen ennen kuin lähtee takaisin Kiinaan. Lisäksi hostperhe on luvannut esitellä minut kaikille ystäväperheilleen, joilla on au paireja. L oli alkuun todella yksinäinen, joten he ovat ottaneet siitä opiksi ja aikovat tehdä minusta kuulma yltiösosiaallisen. Lets see :)
Olen siis mielestäni osannut "pelata korttini" melko hyvin tulevaa varten. Kaikkeen ei tietenkään osaa varautua eikä matkaan pidä lähteä suurissa pilvilinnoissa. Vaikeuksia olisi myös täällä kotosuomessa. Alkuun mittakaava vaan voi tuntua hieman erilaiselta.
Oikealla asenteella selviää pitkälle.
Toivoisin tällä hetkellä vain pääseväni jo lentokoneeseen. Että suuri seikkailu alkaisi. Odottaminen saa minut juuri näin sekaisin kuin nyt olen. Mutta päivä kerrallaan :)
Kasvuprosessi tämän seikkailun osalta on jo alkanut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)